Eräs vanhempi, sodan nähnyt rouva totesi kerran, kun todettiin ongelma, jota piti tutkia, että ”on hyvä että voidaan tutkia”. Hän tuli sanoneeksi suuren totuuden. Ei ole itsestään selvää, että meillä on terveydenhuoltoa. Kovempiakin aikoja nähneenä tuo rouva varmasti tiesi, mistä puhui.

Terveydenhuolto ei tule itsestään. Sen toteuttamiseksi tarvitaan runsaasti erilaista henkilöstöä: lääkäreitä, hoitajia, teknistä henkilökuntaa jne. Tätä henkilöstöä ei tule ilman koulutusta ja ohjattua harjoittelua. Koulutusta ei ole, jos ei ole kouluttajia, opettajia ja oppilaitoksia.

Saadaksemme jotakin meidän tulee myös antaa jotakin. Jos haluamme saada terveydenhuoltoa, on hyväksyttävä se tosiseikka, että terveydenhuollon ammattihenkilöitä on myös koulutettava.

Jotta terveydenhuollon ammattihenkilöiden koulutus vastaisi työelämän todellisuutta, heitä on koulutettava siellä, missä toteutuvat työelämän todelliset vaatimukset.

Tällaisia koulutuspaikkoja ovat sairaanhoitopiirien sairaalat, joilla on lakisääteinen velvollisuus toimia koulutussairaaloina.

Sama koskee myös tieteellistä tutkimusta. Uusia parempia hoitomuotoja ei synny, jos tutkimusta ei tehdä. Jotta tutkimusta tehtäisiin ja uutta tieteellistä tietoa syntyisi, täytyy olla tutkijoita. Uusia tutkijoita ei synny, jos ei ole tutkijoiden kouluttajia ja jos lääkärit eivät pätevöidy myös tieteellisesti pätevän tutkimuksen tekemiseen. Tutkijoiden kouluttamiseksi tarvitaan oppilaitoksia, yliopistoja, ja tutkimuksen rahoittajia ja ennen kaikkea: omistautumista. Se hoitomuoto, jota potilaaseen sovelletaan ohi mennen jokapäiväisessä terveydenhuollossamme on kehittyäkseen lähes poikkeuksetta vaatinut tuhansia tunteja iltatyöskentelyä sadoilta tutkijoilta eri puolilla maailman tiedeyhteisöä.