Lääkärien koulutuksen suunnittelussa tulisi muistaa se tosiseikka, että lääketieteen akateeminen maailma edustaa oppineisuudeltaan väestön äärimmäistä promillea. Koulutuksen suunnittelijat, professorit, edustavat oppineisuudeltaan ja älykkyydeltään väestön jakauman laitimmaista promillen murto-osaa. Tässä otoksessa tarpeet ja arvostukset ovat toisenlaiset kuin koko väestössä. Sen vuoksi koulutuskin pyrkii usein ohjautumaan eri suuntaan kuin mitä väestön ja työelämän todelliset ja luontaiset tarpeet edellyttäisivät.
Tämä on yliopiston luonne. Professorikunnan arvostusten ja tarpeiden erilaisuus on hyväksyttävä, koska juuri nämä tekijät saavat tiedeyhteisön kokonaisuutena parhaimmillaan synnyttämään tähän maahan uusia patentteja ja uutta teollisuutta – siis työpaikkoja ja ulkomaankauppaa.
Kokonaisuuden kannalta olisi kuitenkin hyödyllistä, että yliopiston lääketieteellisen koulutuksen suunnittelijat näkisivät ja hyvin tuntisivat kentän terveydenhuollon tarpeet ja olosuhteet. Koska valmistuvista lääkäreistä valtaosa toimii yliopiston ulkopuolella, hyvä kaksisuuntainen vuorovaikutus yliopiston ja kentän välillä loisi perustaa kouluttaa lääkäreille niitä tietoja, taitoja ja asenteita, joita kentän potilastyössä tarvittaisiin. Nämä tiedot, taidot ja asenteet ovat usein erilaisia kuin ne, jotka ovat yliopistossa välttämättömiä.
Kaikki Suomen lääketieteelliset tiedekunnat ovatkin hajauttaneet lääketieteen lisensiaatin perustutkintoon johtavaa koulutustaan keskussairaaloihin, joissa päivittäin kentän konkreettisten ongelmien kanssa tekemisissä olevat lääkärit opettavat kliinisen lääketieteen ammattilaisiksi pyrkiviä lääketieteen opiskelijoita. Hajautettua LL-perusopetusta on mm. seuraavissa keskussairaaloissa:
Satakunnan keskussairaala (TY, useita oppiaineita), ks. myös Porin yliopistokeskus
Vaasan keskussairaala (HY/ruotsinkielinen linja, useita oppiaineita)
Lapin keskussairaala (OY)
Etelä-Pohjanmaan keskussairaala, (TaY, Seinäjoen keskussairaalassa sisätautiopin ja kirurgian erikoisalojen opetusta 6 viikkoa ja Etelä-Pohjanmaan terveyskeskuksissa yleislääketieteen opetusta)
Keski-Suomen keskussairaala (KY, kirurgian täydentävä opetus)
Pohjois-Karjalan keskussairaala (KY, kirurgian täydentävä opetus)
Osassa näistä yliopiston perusopetusta on annettu jo lähes 20 vuotta. Eri yliopistot ovat alkaneet hajauttamaan opetustaan hyvin eri aikatauluissa.
Myös lääkäreiden erikoiskoulutus on hajautettu. Asetus erikoislääkäritutkinnosta edellyttää puolen erikoiskoulutuksesta suorittamista yliopistosairaalan ulkopuolella.
Sekä hajautettu perus- että erikoiskoulutus edellyttävät tavallisilta sairaanhoitopiireiltä ja yliopistoilta järjestelyjä ja hyvää yhteistyötä. Hyvä koulutus ei synny itsestään eikä pelkillä päätöksillä ja asetuksilla. Hyvä koulutus pitää myös konkreettisesti toteuttaa. Tämä vaatii ajankäyttöä ja resursseja sekä sairaanhoitopiireissä että yliopistoissa. Lopputuloksena voi syntyä lääkäreitä, jotka selviytyvät tehtävistään myös yliopiston ulkopuolella.
Yhtä tärkeää kuin perus- ja erikoiskoulutuksen hajauttaminen opetettavan asian konkreettisesti tuntevien ammattilaisten opetettavaksi olisi se, että yliopiston keskeisissä ns. prekliinissä oppiaineissa opettajina toimisivat lääkäriksi opiskelevien opettajiksi todellisesti pätevät henkilöt, jotka ovat itse suorittaneet arvosanan opettamallaan alalla ja jotka tuntevat lääkärin työn käytännön ongelmat. Biolääketieteen oppiaineiden opetusviroista poistui 80-luvulla lääketieteen lisensiaatin tutkinnon pätevyysvaatimus, minkä jälkeen ihmisruumiin ammattilaisiksi pyrkiviä lääketieteen opiskelijoita ovat opettaneet tiedon, taidon ja asenteen hankinnassa näissä kliinisen työn kannalta keskeisissä, käytännön työn perustaa muodostavissa oppiaineissa (erityisesti anatomia ja fysiologia) pääasiassa bioalojen edustajat (biokemistit, biologit, eläintieteilijät) – jopa sellaiset, jotka eivät ole koskaan itse opiskelleet opettamaansa alaa (ks. tästä.). Kliinistä työtä nähneet lääkärit ovat tulleet kolmanneksen koulutuksesta muodostavassa prekliinisessä perusopetuksessa harvinaisiksi. Tätä ei voida pitää kaiken potilaisiin sovellettavan tarkkaan validaatioon pyrkivän terveydenhuoltojärjestelmän näkökulmasta oikein kohdennettuna yliopistotason opetuksena.
Yhtä huolestuttavaa on se, että lääketieteellisten tiedekuntien tiedekuntaneuvostoissa on vain pieni vähemmistö sellaisia, jotka ovat työskennelleet terveydenhuollossa ja joilla on näin realistinen käsitys lääkärikoulutuksen todellisista tarpeista. Yliopistojen hallintoelimissähän nimittäin noudatetaan ns. kolmikantaperiaatetta, jonka mukaan kolmanneksen hallintoelimistä muodostavat opiskelijat, kolmanneksen muu henkilökunta ja kolmanneksen professorit. Näistä opiskelijoilla ei vielä voi olla hyvää käsitystä terveydenhuollosta, sen vastuun kantamisesta puhumattakaan. Keskiryhmän edustajilla (yliopiston sihteereitä, laborantteja, prekliinisten oppiaineiden biokemistiassistentteja, lehtoreita jne.) ei myöskään ole pääsääntöisesti minkäänlaista konkreettista tuntumaa terveydenhuoltoon. Lääketieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvoston professorijäsenistäkin puolet saattaa olla sellaisia prekliinisten oppiaineiden edustajia, jotka eivät ole eläessään tehneet päivääkään kliinistä työtä ja jotka eivät välttämättä ole edes lääkäreitä peruskoulutukseltaan. Kliinistä maailmaa tuntevia kliinisten oppiaineiden opettajia voi olla lääketieteellisen tiedekunnan päättävässä elimessä, tiedekuntaneuvostossa, vain kuudennes, ja tämä elin sitten päättää ainakin muodollisesti lääkärikoulutuksen linjauksistakin.
Lääketieteellisen koulutuksen yliopistoilta tilaavassa Opetusministeriössä tilanne ei ole paljon parempi. Sielläkin harva virkamies todella ymmärtää terveydenhuollon konkreettisia tarpeita, eikä luultavasti yksikään ole itse toiminut terveydenhuollon tehtävissä. Yliopiston ja Opetusministeriön välisiä tulosneuvotteluita käyvät rehtorit ja hallintojohtajat, jotka eivät välttämättä ole lääkäreitä. Lääketieteellisten tiedekuntien dekaanit, jotka voivat vaikuttaa tulosneuvotteluihin, eivät välttämättä ole kliinisten oppiaineiden edustajia, ja vaikka olisivatkin, he eivät ole toimineet aikoihin yliopistoympäristön ulkopuolella, jos koskaan. Heilläkään ei ole välttämättä käsitystä terveydenhuollon tilasta ja tulevaisuudesta, visiosta puhumattakaan.
Olisi varmasti perusteltua, että lääkärikoulutuksen tilaisi yliopistoilta terveydenhuollossa itse toimivista vaikuttajista koostuva elin, joka myös valvoisi lääkärikoulutuksen toteutumaa ja lääkäreiden saantia eri alueilla ja jolla olisi myös valtuudet vaikuttaa valtion ostaman koulutuksen sisältöön.
Lääketieteellisen koulutuksen ja terveydenhuollon työelämän välinen yhteys ja vuorovaikutus voisi olla huomattavasti parempaa. Voidaan jopa kysyä, onko julkisen terveydenhuollon ongelmallisuus yliopiston rakenteista ja sen koulutuksen painotuksista johtuvaa. Tuskin kokonaan, mutta koulutus ja terveydenhuollon menestys tai menestymättömyys epäilemättä liittyvät toisiinsa. Jos terveydenhuolto ei menesty, onko yliopisto ulkopuolinen taho, jolla ei ole asian kanssa mitään tekemistä?
Mitä heikompaa yliopiston ja yliopistoympäristön ulkopuolisten sairaaloiden välinen vuorovaikutus on, sitä etäisemmiksi mielikuvat muodostuvat ja sitä huonommin osuviksi yritykset korjata terveydenhuollon kehityksen kurssia varmasti muuttuvat.
Valtion toimiessa edelleen pääsääntöisenä yliopiston koulutuksen sponsorina lakisääteisen julkisen terveydenhuollon kentän tarpeiden riittävä huomioon ottaminen koulutuksen suunnittelussa olisi perusteltua.
Mikäli yliopistoiden taloudellisen aseman muuttuminen valtion tilivirastoista itsenäisiksi taloudellisiksi yksiköiksi johtaa myöhemmin koulutuksen järjestämisen todellisten kulujen perimiseen ja sponsorijärjestelmän syntyyn, vaatimukset koulutuksen ja kouluttajien laadun suhteen tulevat todennäköisesti lisääntymään, koska koulutuksen maksajat haluavat luonnollisesti konkreettisesti käytännön kentän tuottavan työn vaatimuksia vastaavaa vastinetta rahoilleen.
On ensiarvoisen tärkeää, että lääketieteen opiskelijoille annetaan oikea, todellinen kuva lääkärin työn arjesta jo varhaisessa koulutuksen vaiheessa. Näin he voivat oikein varustautua tulevan ammattinsa vaatimuksiin hankkimalla oikeanlaista, oikein kohdennettua koulutusta. Koulutus voidaan sellaiseksi suunnitella. Oikean suunnittelun edellytys on kuitenkin ongelman, ml. terveydenhuollon alkaneen työvoimapulan, havaitseminen, tiedostaminen ja tunnustaminen riittävällä tasolla – myös päättäjien keskuudessa – sekä yliopistoissa että sairaanhoitopiireissä.