Koulutus tarkoittaa usein myös sitä, että vertaiset opettavat muita vertaisiaan.

Tämä voi tarkoittaa sitä, että erikoistuvat pitävät tilaisuuksia, joissa he opettavat toisiaan tai esim. referoivat lehtiartikkeleita, joista muut oppivat tai esim. sitä että erikoisalan erikoislääkärit pitävät meetingejä, joissa he oppivat toisiltaan. Nämä tilaisuudet voivat olla esim. journal club- tai ongelmatapausmeetingejä.

Vaikka niissä ei ole perinteistä opetuksen luentomuotoa, ne ovat silti oppimistilanteita ja sen vuoksi täydennyskoulutukseksi luettavia.

Anglosaksisessa kirjallisuudessa tämän tyyppisestä opetuksesta käytetään nimistystä ”peer-reviewed learning” (ks. esim. Dent & Harden, 2008, A Practical Guide for Medical Teachers, ch. 13).

Periaate ei ole uusi. Se tunnettiin jo antiikin aikoina. Esim. Quintilianus (n. 80 jKr.) totesi seuraavaa: ”Se joka on juuri oppinut soveltuu parhaiten opettajaksi”.

Johtuen vertaisoppimisen merkittävistä eduista oppimisessa usean erikoistuvan lääkärin yksiköistä on hyötyä erikoistumisessa.

Samasta syystä yksiköt, joissa on vain yksi erikoistuva lääkäri, ovat vältettäviä. Jos on vain yksi erikoistuva lääkäri, vertaisoppimiseen ei ole mahdollisuutta. Oppimisen kannalta olisi parempi, että olisi ainakin kaksi erikoistuvaa lääkäriä samassa yksikössä.

Sama koskee myös yhden erikoislääkärin yksiköitä. Yhden erikoislääkärin yksiköissä – vertaisoppimisen mahdollisuuden puuttuessa – on kiinnitettävä erityistä huomiota muun täydennyskoulutuksen riittävyyteen.

Iso-Britannian General Medical Councilin julkaiseman ohjeen “Tomorrow’s doctors” (GMC 2003, 2. painos) kappaleessa 8 todetaan mm. seuraavaa:

– “students should be able to demonstrate appropriate teaching skills”
– “students should be willing to teach colleagues and develop their own teaching skills”

Tämä koskee myös erikoistumis- ja täydennyskoulutusvaiheen opiskelijoita.

Opettamalla toisiamme positiivisessa hengessä epämuodollisesti ja muodollisesti voimme luultavasti rakentaa nykyistä paremman sairaalaympäristön toisillemme.