Ministeriö on tiukentanut säädöstä siitä, missä vaiheessa lääketieteen opiskelija voi toimia lääkärin sijaisena terveydenhuollon eri organisaatioissa.

Luonnollisesti koko kysymyksenasettelu ”mitä lääketieteen opiskelija saa tehdä” on harhaanjohtava. Paremminkin kysymyksenasettelun tulisi olla ”mitä lääketieteen opiskelijalle tulisi olla valvotusti ja ystävällisesti ohjaten opetettu ennen kuin hän voi tehdä”.

Vaikka yliopisto ei olisi opettanut jotakin asiaa (väistämättä näin käy vaikka kurssi olisi suoritettukin), opiskelijaa voidaan kouluttaa myös paikallisesti niihin tehtäviin, joita hänellä terveydenhuollon organisaatiossa toimiessaan on. Vasta terveydenhuollossa toimiessaan opiskelija havaitsee, mikä yliopiston opetuksessa oli oleellista, mikä ei.

Ministeriön määräyksen luonnostelussa on tullut hyvin esille se oletus, että yliopisto kykenisi opettamaan lääketieteen opiskelijalle kaiken. Näin ei valitettavasti ole. Yliopisto pystyy opettamaan hyvin vain tiedon. Taidot ja oikeat asenteet lääketieteen opiskelija oppii nimenomaan terveydenhuollon organisaatioissa toimiessaan.

Opiskeluajan rajallisuudesta johtuen yliopisto voi opettaa tiedonkin vain yleisluontoisesti ja valikoiden. Opetettu tieto ei aina ole osuvaa terveydenhuollon arkipäivän tarpeita ajatellen. Mitä enemmän uutta tietoa tulee, sitä yleisluontoisemmaksi lääketieteen opetus väistämättä muuttuu, jos opiskelun kesto säilyy vakiona ja jos osaa tiedosta – kuten esim. kliinisesti relevantti geenitieto (ks.uuden geenitiedon siirto) – ei siirretä potilastietojärjestelmien yhteydessä toimiviin lääkärin päätöksen teon tuen tietojärjestelmiin (ks. Evidence-based medicine).

Ennemmin kuin rajoittaa lääketieteen opiskelijoiden toimimista terveydenhuollon organisaatioissa, pitäisi kiinnittää huomiota siihen, minkälaista ja kuinka oikein suunnattua opetusta heille yliopistoissa ja terveydenhuollon organisaatioissa kyetään antamaan.

Kaksisuuntaisen vuorovaikutuksen yliopiston ja terveydenhuollon organisaatioiden välillä ja toisaalta terveydenhuollon valtion keskushallinnon ja suoritusportaan välillä olisi lisäännyttävä (muutenkin kuin tilastojen pyytämisen tasolla), jotta valtion ohjaus terveydenhuollossa voisi kohdentua järkevästi ja oikein.