Ensimmäiset modernin yliopiston tyyppiset oppilaitokset orastivat Rooman vallan loppuaikoina. Luostarilaitos kehitti opetusta varhaiskeskiajalla. Nimikkeet dekaani ja lehtori ovat luostarikouluissa syntyneet (militia celestialis, papiston arvoasteita; Deanesly 1957), samoin nimikkeet maisteri ja kansleri (Deanesly 1957). Suomeen yliopistoiden vaikutusvalta alkoi ulottua keskiajalla, kun erityisesti papisto ja korkein aatelisto saivat koulutuksensa Keski-Euroopan yliopistoissa.
Kaakkois-Suomen korkein opinahjo oli keskiajalla Viipurin luostarikoulu. Myös Turussa oli luostarin ylläpitämää opetusta. Näissä oppilaitoksissa keskityttiin kuitenkin lähinnä lukutaidon ja kirkollisen tietämyksen opettamiseen. Tieteellinen näkemys oli vielä lähes tuntematon käsite. Lääketiedekin käsitti ihmisen vielä neljästä ”alkuaineesta”, tulesta, vedestä, maasta ja ilmasta, koostuneena (Tigerstedt, 1921).
Kaakkois-Suomeen ensimmäinen lääkäri 1600-luvulla
Kymenlaakson ensimmäinen varsinainen lääkäri, tosin välskäri-kirurgi, oli 1600-luvun lopulla Haminaan (silloin Vehkalahden Uusikaupunki nimeltään) asettunut Friedrich van der Heide (Korhonen, 1981). Koska tämän nimisiä on vaikuttanut Virossa – erityisesti Narvassa – keskiajalta lähtien, van der Heide lienee tullut Haminaan sieltä. On mahdollista, että hän oli saanut koulutuksensa Tarton yliopistossa (Academia Gustaviana, perustettu v. 1632), vaikka Turun Akatemiakin oli tuolloin juuri perustettuna yliopistona jo olemassa (Academia Aboensis, perustettu v. 1640). Ensimmäinen Turun Akatemiassa kaikki oppiaineet suorittanut lääkäri valmistui kuitenkin vasta v. 1743 (Niemi, 1990), minkä vuoksi van der Heide ei liene opiskellut Turussa.
Tohtoriksi väiteltiin jo 1600-luvulla
Vaikka varsinainen lääketiede oli tuolloin vielä ohut pintakerros potilaiden hoidossa, jos sitäkään, Turun Akatemiassa kuitenkin 1600-luvulla jo väiteltiin tohtoriksi. Turun Akatemian järjestyksessä kolmas ”anatomian ja lääketieteen professori” Elias Tillandz oli väitellyt Turussa v. 1673 ja hänen ensimmäisen väitellyt oppilaansa, Henrik Hasselqvist väitteli v. 1692 otsikolla ”De ossibus humanis” (Ihmisen luista; Niemi, 1990). Nykyään päivänselvä lääkäreiden sisäistämä anatominen tieto, jota ilman ei voi lääkärinä toimia, ei ollut tuolloin vielä ollenkaan itsestäänselvyys. Merkittävä yksityiskohta on kuitenkin se, että Turun Akatemiassa väiteltiin ennen kuin sieltä valmistuttiin lääkäriksi kaikki oppiaineet siellä suorittaen.
Kaakkois-Suomesta Turun Akatemiaan myös v. 1742 jälkeen
Koska Kaakkois-Suomi Ahvenkoskea myöten oli joutunut Venäjän vallan alaisuuteen v. 1743, kun ensimmäinen kaikki opintonsa Turun Akatemiassa suorittanut lääkäri valmistui, voisi ajatella, että yhteys Turun Akatemiaan vaikeutui. Vehkalahdelta on kuitenkin vallan vaihtumisesta huolimatta lähdetty opiskelemaan Turun Akatemiaan, ensimmäiset jo v. 1766 (Lagus, 1860).
Lääkintöhallinnon vähittäinen kehittyminen
Vielä 1800-luvun alussa koko maassa oli vain noin 20 lääkäriä (Susitaival, 1960). Näiden lisäksi oli joitakin kirurgi-välskäreitä (Susitaival, 1960). Lääkäreiden ja kirurgian maistereiden laillistaminen alkoi v. 1811 jälkeen, kun Suomen oma Collegium Medicum perustettiin (Susitaival, 1960). V. 1830 perustettiin lääkintötoimen ylihallitus, joka houruinhoidon johtokuntaan yhdistettynä muodosti myöhemmin v. 1878 lääkintöhallituksen (Susitaival, 1960).
Yliopisto Kaakkois-Suomea lähemmäksi
Vuonna 1827 tapahtunut Turun palo toi yliopiston Kaakkois-Suomea lähemmäksi. Turun Akatemian professori-successiota ja traditiota jatkanut Aleksanterin yliopisto Helsingissä tuotti 1800-luvun puolesta välistä lähtien jo uusia lääkäreitä säännöllisesti niin, että voitiin puhua lääkärikunnasta (Susitaival, 1960). Pääkaupungin ulkopuolelle heitä riitti kuitenkin edelleen varsin niukasti. Sairaalahoitoa saadakseen kaakkoissuomalaisen oli edelleen pääsääntöisesti matkustettava Viipuriin tai Helsinkiin, vaikka sekä Haminassa että Kotkassa oli yksittäisiä lääkäreitä. Varuskunnissa oli sotilassairaaloita, mutta ne keskittyivät armeijan henkilöstön hoitamiseen. Näin jatkui pitkälti koko 1800-luvun ajan. Mitään erityistä järjestelmää sairaiden hoitamiseksi ei ollut, jos sellaiseksi ei lueta piiri- ja kaupunginlääkäreiden pienen ryhmän syntyä ja armeijan lääkintähuoltoa.
Lääketieteen mullistus 1800-luvulla
Solupatologian kehittyminen 1800-luvulla mullisti lääketieteen, kun nykyaikainen sairauskäsitys alkoi muodostua. Tämä merkitsi ymmärryksen lisääntymistä myös sen suhteen, kuinka sairauksia tulisi hoitaa. Käsitykset infektiotaudeista alkoivat jäsentyä, mutta antibiooteista ei ollut vielä tietoakaan. Edellytyksiä lääketieteen soveltamisesta laajemmalti väestöön alkoi tieteen kehityksen myötä vähitellen syntyä.
Huomiota suurten kaupunkien ulkopuoliseen sairaanhoitoon
Turun Lääkäriseuran ja Suomen Lääkäriseuran pohjustuksella tapahtunut Lääkäriliiton perustaminen v. 1910 johti vähitellen siihen, että suurimpien kaupunkien ulkopuolisen väestön terveydenhoitoon alettiin kiinnittää huomiota. Koko 1900-luvun ensimmäisen puoliskon ajan Lääkäriliitto esitti yleiskokoustensa julkilausumissa, että maaseudulle on perustettava julkisin varoin sairaaloita (Susitaival, 1960). Näiltä ajoilta on peräisin myös 80 vuotta vanha Kotkansaaren sairaala, joka toimii nykyään Kotkan kaupunginsairaalana.
Lääkäriliiton tavoite saavutettiin 1960-luvulla, kun Suomen nykyinen terveydenhuoltojärjestelmä perustettiin. Tästä alkaa myös nykyisen Kymenlaakson sairaanhoitopiirin historia.
Yliopistolaitoksen laajeneminen
Yliopistolaitos laajeni toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Suomi sai neljä uutta lääketieteellistä tiedekuntaa. Niistä viimeisestä kilpaili Viipurin keskiaikaisen Maria Magdalenan hospitaalin perinteen jatkajiin kuulunut Etelä-Saimaan keskussairaala (myöhemmin Etelä-Karjalan keskussairaala) Lappeenrannassa aivan päätöksenteon loppuun saakka, mutta viides lääketieteellinen tiedekunta perustettiin Kuopioon osana ns. Itä-Suomen yliopistokonseptia.
Myöhemmin Lappeenrantaan saatiin teknillinen yliopisto ja Kouvolaan Helsingin yliopiston kääntäjänkoulutuslaitos, mutta maamme toiseksi vanhin hospitaaliperinne, Viipurin keskiaikaisen Maria Magdalenan hospitaalin traditio ei ole saanut yliopistollista vahvistusta tähän päivään mennessä.
Turun keskiaikaisen hospitaalin ja Turun Akatemian historiasta kumpuava Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta kuitenkin toimii sekä Kymenlaakson että Etelä-Karjalan sairaanhoitopiireissä kaikilla lääketieteellisen koulutuksen, perus-, erikois- ja täydennyskoulutuksen sekä tieteellisen jatkokoulutuksen tasoilla. Viipurin 1400-luvun alun linnanherra Tord Bonde, Maria Magdalenan hospitaalin perustaja, tuskin pystyi kuvittelemaan edes tätä.
Ehkä poikkeuksellisen pitkä, yli 60 vuoden rauhanjakso Kaakkois-Suomen historiassa luo myös yliopistotason koulutuksen kehitykselle lisää edellytyksiä.
On mielenkiintoista nähdä, kuinka nyt toteutumassa olevat yliopistojen taloudellisen aseman muutokset tulevat vaikuttamaan Kaakkois-Suomen yliopistollisten tutkintojen tarjontaan, koska keskimääräinen koulutustaso on täällä yliopistollisten koulutusmahdollisuuksien vähäisyyden vuoksi yksi valtakunnan alhaisimpia. Tämän voisi nähdä myös niin, että koulutuksen puute ja tarve ovat täällä kaikkein suurimpia. Heräävätkö yliopistot yliopistolaitoksen liikelaitoistamisen tai peräti yksityistämisen myötä huomaamaan, että Kymenlaaksossa on lähes käyttämätön koulutuksen markkina-alue?